Alvar Aallon humanistista ajattelua ja Leo XIV:n Magnifica Humanitas kiertokirjettä erottaa lähes vuosisata ja täysin eri lähtökohta: toinen on toimivan arkkitehdin ammatillista pohdintaa toinen kirkon sosiaaliopin dokumentti. Silti niiden teknologiakritiikki kulkee samansuuntaisesti. Kumpikaan ei tuomitse teknologiaa sinänsä ja molemmat tunnistavat ongelman lähteeksi logiikan jossa tehokkuus on kaiken mitta ja ihminen osana konetta.

Aalto piti yhtenä arkkitehtuurin suurimmista ongelmista paradoksia jossa samaan aikaan sanomme hallitsevamme koneita vaikka todellisuudessa olemme niiden orjia. Aalto käytti tästä kirjoituksissaan esimerkkinä Chaplinin Nykyaika -elokuvaa. Sama tematiikka on edelleen lähes vuosisata myöhemmin kulttuurituotoksissamme keskeinen. Toki luonnollisesti sata vuotta sitten Aallon kone oli oman aikansa mekaaninen ja näkyvä kun Paavi ottaa kantaa meidän aikamme näkymättömään koneeseen, joka tekee päätöksiä puolestamme.

Paavi Leo XIV:n ajattelua Magnifica Humanitaksessa voi tiivistää näin: Tekoäly ja sen taustalla vaikuttava teknokraattinen paradigma eivät ole moraalisesti neutraaleja, sillä jokainen tekninen työkalu sisältää valintoja siinä, mitä se mittaa, ohittaa ja optimoi. Kun tehokkuudesta tulee arvon perimmäinen mitta, ihminen alennetaan optimoitavaksi projektiksi sen sijaan, että häntä kohdeltaisiin suhteeseen ja yhteyteen kutsuttuna persoonana. Sivilisaation laatua ei voi mitata sen välineiden voimalla, vaan sen kyvyllä huolehtia toisesta ja tunnistaa heidät kasvoina eikä pelkkinä funktioina. Juuri inhimillinen rajallisuus — haavoittuvuus, sairaus, kärsimys — on se todellisuus, jonka kautta ihmisyys kypsyy, ei vika tai probleema, joka teknologian tulisi ratkaista tai poistaa.1

Sekä paavin kiertokirje että Aallon ajattelu lähtevät siitä ettei teknologia ole koskaan neutraali väline, vaan kantaa aina mukanaan ihmiskäsitystä, ja että sen arvo ratkeaa yksinomaan sillä palveleeko se ihmistä vai alistaako se ihmisen omalle tehokkuuden logiikalleen. Molemmat myös vaativat, että teknisen järjestelmän sisään on tietoisesti rakennettava inhimillinen mitta, jota järjestelmä ei itse tuota — jotta kone pysyy ihmisen palveluksessa eikä päinvastoin.

Erot ovat perustavia mutta eivät ristiriitaisia. Paavin teknokraattinen paradigma ja Aallon tekniikan diktatuuri kuvaavat samaa ilmiötä — logiikkaa, jossa tehokkuus on kaiken mitta ja ihminen redusoituu dataksi tai koneen osaksi — mutta niiden perustelut tulevat eri suunnista. Missä paavi nojaa ihmisarvon teologiseen ja ontologiseen perustaan, Aalto nojaa biologiseen ja psykofyysiseen — miten silmä, iho ja keuhkot reagoivat rakennettuun ympäristöön. Yhtenevyys ei silti ole sattumaa. Molemmat ovat saman eurooppalaisen humanistisen perinteen perillisiä; paavi siteeraa kiertokirjeessään Romano Guardinia, jonka mukaan nykyihmistä ei ole koulutettu käyttämään valtaansa hyvin — ja juuri se henkinen ilmasto muovasi myös Aallon sukupolven ajattelua.

Kaikkein konkreettisimmin tämä sukulaisuus näkyy siinä, mistä laatu mitataan. Kumpikin mittaa sitä heikoimman kautta. Aalto suunnitteli Paimion parantolan vuoteenomana makaavan, kärsivän potilaan näkökulmasta: katon väri tämän ainoana näkymänä, valo näkökentän ulkopuolelta, pesualtaan veden kulma niin ettei se herätä viereistä sairasta. Paavi taas vaatii, että teknologian vaikutusta arvioidaan köyhien, haavoittuvimpien ja sivuun jäävien perspektiivistä. Toinen perustaa vaatimuksensa ilmoitukseen, toinen ihmisruumiin biologiaan — mutta molemmat päätyvät samaan kysymykseen: palveleeko se mitä rakennamme myös sitä jolla on vähiten valtaa ja kykyä puolustaa itseään?

Huomiot

  1. Huomiona että paavin kiertokirjeen tarkastelua tässä kirjoituksessa on rajattu vahvasti teknologianäkökulmaan, ja siitä on poimittu ne osat, jotka kääntyvät kaltaiselleni maalliselle lukijalle. ↩